Anteeksi, etten elä täällä muiden vuoksi

Anteeksi äiti, anteeksi ravitsemusterapeutti, anteeksi niille harvoille kavereille, joille olen kertonut, anteeksi nyt ylipäätään kaikille, jotka ovat mun elämästä kiinnostuneita. Vika "normaali" koulupäivä. Tottakai ruokana on oikein herkullista hampurilaista. Hyij varmaan sata miljoonaa kaloria. Syöksyn suuna päänä vessaan, sen syötyäni. Tungen sormet kurkkuun ja ah ihanaa tunnen, kun se hampurilaispaska syöksyy suustani pönttöön. Toistan ton saman session muutaman kerran ja olo tuntuu taas ihanan tyhjältä. Juoksen vessasta luokkaamme. Tottakai mun tuurilla meidän ope tulee mua käytävällä vastaan. Ope kattoo mua kummastuneesti. Toisaalta eihän tuo ollut mikään ihme ottaen huomioon että, mun naama oli punainen sen äskösen oksentelun jäljiltä. Tuntuu et petän kaikkii aina, kun oksennan. En mä täällä voi elää niin et miellytän kaikkii. Mä teen mun omat valinnat, eikä sen luulisi haittaavan muita. Anteeksi kun joudun TAAS tuottamaan pettymyksen.
"Oma etu tärkeintä, sisimmissään käärmeitä"

"Olet niin hoikka"

Hei taas. :D Jostain syystä neurologit eivät vain ole mua varten. Muistelen viime kertaakin kun olin neurologilla. Hän koko ajan hoki "voi kuinka hoikka olet" lausetta varmaan sata kertaa. Oli muute ahistavaa. No mutta joka tapauksessa, olin siis tänään TAAS neurologilla ja kyllä ne koko ajan jaksaa hokee sitä samaa lausetta vieläkin. Varsinkin silloin, kun se otti multa verenpaineen. "Kyllä tämä sinun verenpaineesi matalampi saisi olla, koska..." Jo siin vaihees tiesin mitä se sanoo "koska... olet niin hoikka" Mun pää meinaa räjähtää kun kuulen ton laiseen, koska tiedän ettei se voi olla totta. Ihanaa muuten ku on ollu viikon "loma"(sairasloma). Teitä lukijoitakin on kertynyt jo muutamassa päivässä melkoinen määrä. Kiitti kaikkille :3

Aloitus blogilleni

Heipähei sinä siellä, joka jostain syystä olet eksynyt lukemaan minun blogia. Olen tämmöinen sekava teini-ikäinen tyttö, joka ilmeisesti sairastaa jonkinsortin anoreksiaa ja jonka tulevaisuus näyttää toivottomalta. Äitini on sairastunut uudestaan syöpään ja elinaikaa saattaa olla vain kuukausia, joka todellakin sekoittaa päätäni sen lisäksi, että viime viikolla sain vakavan aivotärähdyksen ja jouduin osastolle. Vielä sen verran tuosta syömishäiriöstä, äitini sai kuulla siitä muutama viikko sitten. En käsitä. Ilmeisesti sillä on vahva intuitio, joka oli vienyt sen tonkimaan mun reppua. Tottahan toki mun reppu sisälsi pinkin vihon, jossa oli äidin epäilyksiä täydentävää tietoa mustaa valkoisella... vähän liikaakin. Sen tunnin kestävän keskustelun jälkeen äiti tiesi suurpiirteisesti kaiken. Eli ei puoliakaan. Joten onneksi omistan vielä asioita joista kukaan aikuinen ei tiedä mitään.  Voisin nimittää blogini pro-ana blogiksi, kun en parempaakaan keksi.